Harjoituksia kertyy tällä hetkellä viikkoon ihan mukavasti, mutta harjoitusmuodot on aivan väärät oman lajin huomioon ottaen ja vielä kun katsotaan kalenteria, niin voidaan todeta että hommahan on ihan perseestä. Suomeksi sanottuna. Tilanne ei kesäkuun korvaavilla parantunut toivottuun suuntaan, vaan melko runsaslumisesta viime talvesta huolimatta lunta jaksoi edelleen puskea ihan tupaan saakka kesäkuun loppumetreillä. Murtumalinja kurkisteli tällä kertaa kuvissa ja käsiin lyötiin kaksi sauvaa, jotka eivät kuitenkaan ole ladullalykkimiseen tarkoitettua mallia vaan lähinnä sohvalta jääkaapille siirtymiseen käytetyt välineet. Kaupan päälle lähti vielä jalkaan vedettävä buutsi, joka pitää kesäkeleillä jalan taatusti lämpimänä, vaikkei se kai se ydintarkoitus tässä nyt olekaan...
Seuraava merkkipaalu kalenterissa on noin 2 viikon päässä odottava magneettikuvaus, joka onkin jo vuoden viides lajiaan. Ihan niin kovaa ei lyötyä voi lyödä kuin viime kuvauksen yhteydessä, ellei siellä nyt sitten näy jo pieniä vihreitä miehiä, joten jotain positiivista olisi tilauksessa herra radiologilta tällä kertaa. Siihen asti - ja toki vähän siitä eteenpäinkin - pääpainoisesti pidetään treeneissä ketju yläosasta kireällä tai yritetään lasittunut katse silmillä olla kuuntelematta kun vesijuoksun lomassa Selma kertoo muille miksei Hilma tule tänään vesijuoksemaan. Huomautettakoon, että Selma ja Hilma ovat keksittyjä nimiä, mutta kovia vesijuoksemaan ne silti on.
Kyllä se päivä vielä koittaa, kun kausikortti uimahallille umpeutuu, kun uimalaseja käytetään enää sipulin kuorimisessa, kun pyöräily tuo mieleen ennemmin Le TdF:n kuin olohuoneen nurkassa hikoilun ja kun vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen Bianchin mystinen kutsu. Silloin nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne vastatuulessa viimeisen kerran. Se kerta ei ole vielä tänään, mutta se tulee. Nyt vastaan Bianchini kutsuun, nousen satulaan ja lataan kadenssin sataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti