800m... with crutches

Yhden kauden tarina

Alku

Niin mä kerran

tieni aloin,

Niin mä kuljen:

 paljain jaloin.

Aloitetaan alusta. Kohti kesää 2015 lähdettäessä takana oli varsin vaihtelevia kausia: 2010 ehjä kausi ja ennätykset kaikilla matkoilla, 2011 sivussa telaluun rasitusmurtuman takia kuten myös pääosin kesä 2012, 2013 pienet ennätysparannukset, mutta loppukesää kohti ongelmia suorituskyvyn ja palautumisen kanssa – oli verikokeiden tuloksissa toki myös jälkiä kansantauti mykoplasmasta. Ja 2014, ennätykset kyllä, mutta osin sairastelujen johdosta varsin nihkeää menoa kesän lopussa. Jotenkin enemmän tai vähemmän epätasapainoisia kausia toinen toisensa perään – pari viimeisintä jalkojen kanssa kuitenkin parempaan päin ja runsas määrä kilpailuja, vaikkei ihan tasapainoisia sentään. Eipä sillä, harvoinpa sitä kaikki sujuu kuin elokuvissa, joten täytyy osata suhtautua oikein. Kuitenkin ajatus oli, että jos se nappikausi sieltä osuisi kohdilleen – ja ennen kaikkea: mitä voin tehdä paremmin, jotta onnistunut kesä tulee?

Vastaus viimeisimpään oli yksinkertainen, sillä kyse on monista pienistä asioista. Päätettiin hakea parasta mahdollista ammattitaitoa avuksi eri osa-alueille. Niinpä mukaan tiimiin haettiin oman alansa terävintä kärkeä. Harri Hakkaraisen kanssa laadittiin suunnitelmaa yleisterveydenhuollosta, verikokeista sekä lisäravinteista eri harjoitusjaksoille ja erilaisille harjoituspäiville. Atte Pettinen saatiin mukaan valmennustiimiin Tom Andtbackan rinnalle vastaamaan nopeus- ja voimaharjoittelusta, ja toimimaan silmäparina olemalla näissä harjoituksissa paikan päällä. Jarmo Ahosen kanssa käytiin lihastasapainokartoituksen tapaan kehoa läpi ja rakennettiin oma liikkuvuusjumppaohjelma, jolla parannetaan niin liikkuvuutta kuin kehonhallintaa. Pieniä asioita, suuria asioita, mutta kaikin puolin yritystä tehdä asioita entistä paremmin, pysyä terveenä ja saada keho kestämään juoksuharjoittelun rasitukset paremmin. Tähän lisättiin vielä ulkomaanleirejä kourallinen, tarkkaan ottaen kolme noin kuukauden settiä Etelä-Afrikan Potchefstroomissa ja yksi reilu kolmiviikkoinen Portugalin Monte Gordossa. Kun ikää tulee ulkoratakauden kynnyksellä 26 vuotta, on vaihtoehtona joko laittaa kaikki peliin tai antaa olla. Tommi Evilän sanoin: ”Aamusumuun – tai ei ollenkaan.”

Siirrytään ajassa eteenpäin, aina kevään viimeisen harjoitusleirin loppupuolelle.

High Performance Institute, Potchefstroom, Etelä-Afrikka 12.5.2015 klo 18.22

Istun kylmäaltaassa. Varpaita kipristää, mutta mieli on positiivinen, onhan takana onnistunut harjoitus radalla. Edellisenä lauantaina juostu 1.51,16 on ollut tuntemuksiltaan nihkeä ja tasapaksu, mutta toisaalta siihen nähden aika on ollut yllättävän hyvä ja johtopäätöksenä on päätelty että vauhtia tulee lisää, kunhan kisoja tulee alle ja jalat alkavat hiukan herkistyä. Kisat, alkuerä ja finaali, ovat kuitenkin toimineet hyvänä puskurina ja juuri radalla juostu harjoitus on ollut mukavaa lentoa.

Isossa porukassa tehty harjoitus on jälleen kerran antanut mahdollisuuden hakea ryhmäharjoittelun etuja: kiriapua muista, oman vauhdin sovittamista suhteessa muihin ja myös harjoitukseen, jotta vedot sujuvat suunniteltua tahtia. Treenin sisältö, 2*(300m+200m+300m) /3’ /2’ /10’, on suunniteltu juostavaksi kuten 800m kisan eri osat ja siksi olemmekin hiukan tuulisessakin säässä edenneet vedoissa rataa ympäri hakien oikeaa fiilistä kilpailun eri vaiheisiin. Palautuksista johtuen harjoituksesta tulee hiukan ylirytminen kisavauhtiin nähden, eikä ”opening pace”, ”just float” ja ”quite fast” ohjeet ehkä ihan näytä aikojen perusteella toteutuvan, kun klaaraan setit 39,3 – 25,2 – 38,8 ja 38,9 – 26,3 – 38,5 ajoissa.

Kerran on yksi Runner’s High:n juoksukoululaisistamme kirjoittanut infokaavakkeeseen, että ”Nyt juoksen 6:30min/km vauhtia lenkeillä, mutta kun kunto on kunnossa, niin pystyn juoksemaan 6min/km vauhdilla …” Olen monesti miettinyt, että milloin sitä oikein voi sanoa kunnon olevan kunnossa. Tiedän sen nyt olevan, ainakin aletaan olla lähellä. Kylmäaltaassa istuessa mieli on hyvinkin luottavainen ja etenkin odotusta täynnä: kohta on aika juosta ennätykset nurin. Little do I know…

LH573 Johannesburg-Frankfurt, 17.5.2015 klo 20.47

Perkeleen keskipaikka. Olen unohtanut yrittää napata käytäväpaikkaa online check-in:n kautta ja loppuunmyyty kone tarjoaa tietenkin kymmentuntiselle mannertenväliselle (siinä määrin kuin Euraasia ja Afrikka määritellään eri mantereiksi) kompaktia keskipaikkaa. Kotimatka on pitkä, mutta vielä pidempi siitä olisi tullut, jos olisi vastaanottanut tarjouksen jäädä pois ylibuukatusta koneesta Johannesburgissa ja odottaa seuraavaa. En ole mahdollisuutta käyttänyt, enkä käytä sitä myöskään Frankfurtissa, vaikka lähtöportilla vielä tarjotaan 400 euroa käteistä muutaman tunnin viivästyksestä. Joku kysyy nyt ”miksi?” ja ihan aiheesta. Syy on kuitenkin selvä: koti-Suomeen pääsy on nyt prioriteettilistalla korkealla.

Leirin päätteeksi viimeisessä radalle tehdyssä visiitissä on kelkka kääntynyt äkkijyrkästi alamäkeen. Juoksu tuntuu hyvältä ja kelloon pysähtyvät lukemat saavat hymyn huulille. Viimeiseksi alunperinkin tarkoitettu veto tuo kuitenkin nilkkaan outoja tuntemuksia. Pysähtymisen ja piikkareiden jalasta kuorimisen jälkeen kävelyaskeleet kertovat, että loppuverryttelyt on parempi siirtää kuntopyörän päälle. Jotain on nilkassa kuitenkin ehtinyt tapahtua ja iltaa kohden kävely muuttuu hankalaksi nilkuttamiseksi vähitellen. Illalla vuorossa onkin vierailu paikallisen lääkäriaseman päivystykseen ja mm. röntgen-kuvien otto sekä jäykkäkouristusrokote. Hetkinen. Siis miten nämä liittyvät toisiinsa? Eivät liity, mutta hoitajat päättävät sääressä olevat piikkarinjäljet nähtyään, että jäykkäkouristusrokotteen vahvistusta on parempi piikittää samalla visiitillä. Piikkaria on treenissä tullut ensin Nijel Amosilta ja sen jälkeen Emile Pieterseltä. Samaan kohtaan. Joku kerta vielä voi veistellä hyvää tarinaa paitsi eteläafrikkalaisesta lääkäriasemasta ja sen toiminnoista, myös Nijeliltä saadusta jäykkäkouristuksesta… mutta juuri nyt ei naurata, vaan mietityttää. Lentosukan verhoama nilkka jomottaa lentokentällä suoritetusta kävelystä. Kun nyt vain pääsisi kotiin.

Oma-sairaala, Helsinki, Suomi 19.5. klo 8.41

Alusta liikkuu ja vie nilkan putken sisään. Masiina ympärillä aloittaa ensimmäisen koesarjan ja korvilla olevat kuulokkeet napsahtavat päälle ja toivottu radiokanava, NRJ, alkaa soida. Mielessä pyörii vain ”Jahas, taas mennään”, samaan aikaan kun Hoodie Allen laulaa ”I got soul, And I won’t quit, …” Lopettaminen ei kyllä ole mielessä, mutta odotukset kuvien suhteen eivät ole kovin korkealla. Eivät kai voikaan olla, kun kävely on vaihtunut kyynärsauvoilla liikkumiseen edellisenä päivänä.

Koti, Pohjois-Haaga, Helsingin sydän 27.5. klo 16.31

Puhelin soi, vihdoin. Edellisviikon magneettikuvat ovat olleet puhtaat, eikä mitään selvää selittävää tekijää kivulle ole siellä näkynyt. Tutkimuksia on jatkettu keilakartiotietokonetomografialla (mikä sana!) rasituskuvauksena, eli paino jalan päällä ja osassa kuvasarjoja nilkkaa voimakkaasti koukistaen. Vaikka tulosten kuuleminen ei aina olekaan hauskaa puuhaa, niin epätietoisuus on ehkä kuitenkin pahinta. Ei, kyllä pahinta kuitenkin on murskaava tieto, mikä kuvista saattaa tulla. En unohda sitä hetkeä kesällä 2008, kun 19-vuotiaana sain soiton magneettikuvien tuloksesta ja limapussin tulehdukseksi tms toivottu lonkkakipu olikin reisiluun rasitusmurtuma ja kisakausi päättyi sillä hetkellä kesäkuun viimeisinä päivinä kotiterassilla seisoskellessa. Eivät kesät 2011 ja 2012 ole samankaltaisine hetkineen sen parempia muistoja, mutta tuo ensimmäinen kerta on ylitse muiden. Yllätysmomentti teki siitä kovimman shokin, vaikkei kunto sinä kesänä ollutkaan, etenkään absoluuttisesti, yhtä hyvä kuin loppukeväästä 2011. Niin, tai nyt, loppukeväästä 2015…

Soittaja on sama mies kuin niin monesti aiemminkin, luottolääkäri Ilkka Räsänen. Vankalla ammattitaidolla Ilkka pysyy tyynenä tälläkin kertaa, vaikka uutiset eivät ole mieltä ylentäviä: rasituskuvauksessa näkyy että sääri- ja telaluu kilkkaavat yhteen ja aiheuttavat ongelmia. Kivun aiheuttaja on siis löydetty, mutta huono uutinen on, että hoitona on leikkaus, jossa sääri- ja telaluita täytyy hiukan taltata.

Terveystalo, Kamppi 2.6. klo 9.55

”Pystytkö liikuttamaan jo varpaita?” Heilutan ujosti varpaita, vaikka hallinta onkin hyvin kömpelöä. Samaan aikaan hoitajat työntävät sänkyä leikkaussalista pois johtavaa käytävää. Toimenpide on sujunut oikein hyvin ja Jouko Alanen on paitsi tehnyt vakuuttavan oloista työtä (mitä nyt asiasta mitään ymmärrän eli en juuri mitään) mutta myös selostanut etenkin tähystysvaiheen tapahtumat seuratessani operaatio itse ruudulta. Avoleikkauksen talttausta pystyin seuraamaan lähinnä kattolampusta näkyneen peilauksen perusteella – sekä luonnollisesti talttauksen kilkutuksen rytmittämänä. Ajoittaiset nilkan ees-taas-pumppaukset ja Joukon mutinat ”tossa se ottaa kiinni joo” ovat myös tuntuneet heilumisena ylävartalossa, vaikka muuten olo onkin puudutuksen johdosta ollut aavistuksen vetämätön alavartalossa.

Operaation jälkeen hoitajien, fysioterapeutin ja leikkauksen suorittaneen lääkärin kanssa käydyt keskustelut luovat suuntaviivoja tuleville viikoille. Toimenpide itsessään on kuulemma sujunut odotetusti ja löydökset ovat vastanneet kuvia ja diagnoosia. Nyt tehtävänä on aloittaa toipuminen ja vähitellen myös kuntoutus ja seuraavien viikkojen ohjelma määrittyykin viikko viikolta jalan tilanteen edistymisen mukaan. Kunhan ensin tikit poistetaan ja kyynärsauvat saa heittää jontkaan, niin alkaa hikoilu kohti tulevia tavoitteita.

Tämän pienoisnovellin päätteeksi voin todeta, että tälle kaudelle tein parhaani, mutta palkka työstä nostetaan vasta sitten joku toinen kerta. Otan sitten kerralla korkojen kanssa, kun se päivä koittaa. Niin kuin Coach Andtbacka harmituksensa keskeltä puhelimessa sanoi: ”On me ennenkin risukasan keskeltä noustu… Ja noustaan nytkin.”

Silloinkin, kun

tuska syvin

viiltää, virkan:
– Näin on hyvin.