torstai 28. marraskuuta 2013

Vuoristorataa

Oon jo pitkään sanonut, ettei ole huonoja päiviä ja hyviä päiviä. Siis niin, että jonkun päivän voisi vain tuomita huonoksi aamulla ja valmistautua ottamaan vastaan kaikki yllätykset mitä tulee. Ei ehkä tarvitse vielä muuttaa tuota mielipidettä, mutta on todettava, että viimeiseen viikkoon on mahtunut melkoisia sattumuksia suuntaan jos toiseenkin.

Kaikkihan alkoi siitä, kun lauantaiaamuna otin puhelun Pohjanmaan profeetalle, coach Andtbackalle. Siis juurikin samaiselle hepulle, joka juuri äsken sai haltuunsa Helsyn palkintopokaalin, josta edelleen puuttuu yksi konsonantti. Menköön ilman d:tä. Takaisin asiaan: puhelussa käytiin läpi viikonlopun treenien toteutusta sekä tammikuun Etelä-Afrikan leiriä, sillä muut leirille lähtijät olivat tulossa kylään hiukan myöhemmin päivällä ja tarkoitus oli käydä läpi yleisten asioiden ohella myös hiukan harjoitusrunkoa. Itse pääasia saatiin onneksi hyvin käytyä läpi, kunnes ipuhelimeni pimeni täysin varoittamatta siirtyessämme nk. p*skanjauhamisvaiheeseen puhelussamme. Kai noissa luureissa jotkut suodattimet sitten kuitenkin on, ettei ne ihan miten tahansa huonoa juttua kestä. Kuitenkin ajattelin, että kyllä se siitä vielä tokenee kun heittää piuhan päähän ja yrittää availla myöhemmin. Meni mäkivetotreeni Ville Lampisen kanssa, meni lounas ja leiripalaveri, meni illan Runner’s High –palaveri, mutta puhelin ei herännyt. Sitten täytyikin asetella sim-korttia muovikehikkoon ja elvyttää pölyinen Nokia pöytälaatikosta…

Nokia taskussa pyöriessä siirryttiin uuteen päivään ja parin treenin sekä vanhempien luona siinä välissä syömisen myötä melko rutiininomaiseen rytmiin nukkumisen, syömisen ja treenien vuorotellessa. Illan treeni salin puolella tuotti myös yhden uuden ennätyksen, kun päätin sitten syys-lokakuun vaihteen kokeilla ensimmäistä kertaa jonkinlaista maksimia rinnallevedossa. 75kg suorastaan helähti (helähti helähti, kai sitä nyt omassa blogissaan saa vähän liioitella?) rinnalle ja sen jälkeen onkin tullut kuljettua rinta rottingilla kaikille asiaa mainostaen. Eikä nyt naureskella siellä ruutujen ääressä noita lukemia. Vaikka eihän tätä blogia kukaan niin vahva luekaan, että ois varaa naureskella. Paitsi Arno Laitinen. Kuitenkin tuo 75:kin on melkein oma paino rinnalle, hei! Niin ”melkein”, tuli nyt sitten se ylipainokin paljastettua tässä samalla…

Ylipainosta tulikin mieleeni lokakuun lopun Pajulahden leiri, joka muistetaan erityisesti Salosen, Lehtisen, Ukonmaanahon ja Niinistön siskonpedistä. Leirillä nimittäin hammaslekuri Ukonmaanaho arvioi jonkin harjoituksen jälkeen veistoksellista vartaloani ja mittaili nopeasti siinä olevan kuusi (6) kiloa ylimääräistä. Seuraavana päivänä lisäsi vielä, että ”ne kuus on helppoja kiloja, seuraava kuus on vaikeampaa…”

Mutta palataanpa taas viimeisimpään viikkoon ja rinnallevetoennätyksen jälkeiseen päivään, jolloin tietysti kävelin Applen huoltopisteeseen korjauttamaan puhelintani. Menin putiikkiin ylpeästi kulkien. Siis lähinnä edelleen ylpeänä siitä rinnallevedosta, en niinkään Nokia-varapuhelimestani, vaikka siinä 5,0 megapikselin kamera onkin. Vieläkin kelpaa retostella sillä seikalle. Olisittepa kuulleet ja nähneet viisi vuotta sitten.
Huoltopisteen mies pyöritteli puhelimen luukut auki ja yritti kikkaa jos toistakin. Muutaman minuutin kuluttua tuli tuomio: ”ei oo mitään tehtävissä.” Tänks. Lunta tupaan.

Maanantai-iltana lävähti sähköpostiin vielä viesti, jossa kerrottiin että Potchefstroomin urheilukenttä menee remonttiin per heti ja kestopäällyste ei ole käytössä vielä tammikuussa. Onhan siellä nurmikenttä joo ja radalle pääsee mitä ilmeisimmin kun hurauttaa autolla tunnin verran, mutta silti – ei sanaakaan remontista ennen tätä. This is Africa.

Tiistaina päivällä uusi puhelin pelasti vihdoin muutaman päivän mittaisesta Nokia-ahdingosta. Samana iltana oli myös vuorossa vauhtikestävyysharjoitus. Muutamien viikkojen ajan VK-treenit ovat olleet melkoista kyntämistä, eikä mistään iloisesta juoksurallattelusta ole voinut puhuakaan. Menee mahdollisesti punttitreenien piikkiin, mutta toisaalta: onhan 75kg rinnalle sen arvoistakin. En edes tiedä oliko tuo vitsi. Ehkä.
Tiistaina kuitenkin kulku oli kohdillaan ja tossu syönnillään. 2,93km ringit Pirkkolassa kulkivat 10.11 ja 9.50 ja niiden päälle vielä 2km veto 6.33. Ne, jotka jo kaivoivat laskimen esiin ja miettivät että onko tuo ylipainoiselle puolimailerille hyvä vai huono, niin lisätään samaan soppaan laktaatit 2,4; 4,3 ja 5,2mmol.

Mihin vuoristorata jatkuu, kun on hyvä mieli onnistuneesta harjoituksesta puserossa? Tarvitseeko sitä pitkään odotella että kunnon yllätys tuuskahtaa tuulilasiin? No ei tarvitse, nimittäin keskiviikkona salille lähtiessä sai tuulilasista poimia pysäköintivirhemaksun. Kuuskymppiä on muuten hävytön hinta siitä, että parkkeeraa autonsa johonkin. Olkoonkin, että se liikennemerkkien viidakko todennäköisesti tarkoittaa ettei siihen saa autoaan jättää. Eikä se nyt tietysti mitään että sakot* tuli, mutta että se lappu oli kirjoitettu klo 10.10 ja saavuin autolle klo 10.20. Että näin.
* Ja sakothan ne ei ole, vaan kyseessä on hallinnollinen seuraamus. Epätarkka yleiskielinen ilmaus tuo parkkisakko. 


Valmiina reissuun. Aina sama määrä tavaraa, on reissu vajaan viikon tai vaikka kuukauden...


Päätän tämän romaanin kertomalla lyhyesti tämän ja ensi viikon matkustussuunnitelman. Eilen oli vuorossa siirtymätaipale Pohjois-Haagasta Pirkkalaan. Tänään Pirkkala-Tampere-Vaasa, siihen väliin lihastasapainokartoitus Vaasassa (19 pistettä hei, paljonkohan Niclas Sandells sai?) ja treeni Botniahallissa. Nyt ollaankin jo Kokkolassa ja seuraava siirtymä lienee sunnuntaina kohti Kärkölää ja sitten Vierumäkeä ja sitten… Koti kutsunee ensi viikolla pariksi päiväksi ennen kuin on vuorossa lento Alicanteen ja pari viikkoa Espanjan kylmyydessä. Kaikille Torreviejassa jo leireileville terveisiä: puita kamiinaan!

Pirkkalassa vieraillessa tehtäviin kuuluu aina Jepen kusettaminen. Patalaiskat omistajat Jepellä...

maanantai 21. lokakuuta 2013

Sitä tikulla silmään ...

... joka vanhoja muistelee. Vaikka tikusta meinasikin tulla jo silmään eilen Espoo-rasteille hölkkäillessäni, niin kaivellaan nopeasti lisää ja luodaan pikakatsaus viime kauteen. Eli näin:

Vauhti parani ja kulku koveni tasaisesti heinäkuulle asti ja suurinpiirtein siinä vaiheessa, kun oli tarkoitus räjäyttää iso pommi (Lapinlahden eliittikisat, give or take week or two), niin paras vire tuntui katoavan ja menosta tuli halutonta ja hiukan väkinäistäkin. Kalevan kisoista tuli silti kotiin pari lättyä, jotka lämmittivät toki suuresti mieltä - etenkin tonnivitosen hopeinen laatta, sillä vaikka kisassa Mika Lehtimäen sanoja lainatakseni "jaettiin ässäpakka Salosen käteen", niin jotenkin en etukäteen laskenut että kakkospallille kipuaminen olisi palkintojenjaossa edessä. Se oli taktiikalla kuin taktiikalla paras sijoitus, mitä jaossa tavallisten kuolevaisten porukalle oli tällä kertaa jaossa, sillä Niclas oli ... noh, i en klass för sig.


Kuva: Aapo Laiho


Kalevan kisojen jälkeen tuli kisailtua ahkerasti, mutta tulokset - ja elokuulla valitettavan usein myös kelit - olivat vähän sinnepäin. Tuli 1.50-1.52 aikoja sieltä sun täältä, onneksi myös palkintorahoja joitain jenejä tilille ja parit reissut niin kotimaassa kuin Euroopassakin. Elokuun loppupuolella päätettiin kurkata verikokeita ja katsoa mitä sieltä löytyy vai löytyykö mitään. Tuloksia tuli verikokeiden osalta nopeasti ja mitään hälyttävää ei näkynyt. Pari päivää ennen Ruotsi-ottelua tarjoiltiin loput tulokset ja Olympiakomitean vastaava lääkäri Harri Hakkarainen tulkitsi arvoista ja keuhkoäänistä aina vaan muodissa pysyvän mykoplasman jylläävän ja tilan muistuttavan keuhkoputkentulehdusta. Ruotsi-ottelusta selvittiin ja kausi päättyi tilanteeseen nähden tyydyttävällä tavalla vielä 1.50-alkuiseen. Päällimmäinen fiilis Tukholman rypistyksen jälkeen olikin helpotus siitä, että kausi oli ohi. Oli mahtavaa kilpailla täysi kisakausi taas parin vuoden tauon jälkeen, mutta viimeinen reilu kuukausi oli sellaista tervanjuontia, että alkoi maku jo mennä kilpailemisestakin...


Ruotsi-ottelun kiihdytystä, Rohlén ampuu liikkeelle kuin tykin suusta - odotetusti.


"Hakkaraisen coctail" -nimellä tunnettava lääkitys lyötiin kortisoneineen ja antibiootteineen päälle heti Ruotsi-ottelun jälkeen ja nappia meni naamaan neljän viikon ajan tasaiseen tahtiin. Siihen vielä kylkiäisiksi yksi kausiflunssa, niin kyllä tiesi kuunvaihteessa treenejä aloitellessa olevansa kuopassa - ja melko syvällä.

Nyt on harjoituskautta takana pari kokonaista viikkoa ja toisen viikon fiilis olikin jo huomattavasti ensimmäisen rämpimistä parempi. Vaikka ensimmäisellä viikolla valitellessani heikkoa kulkua Liikuntamyllyssä Joona-Ville Heinälle sainkin kannustuksen sanat: "Toinen viikko on vielä pahempi...", niin on todettava, että tällä(kään) kertaa Joona ei ollut oikeassa. Onneksi.

Harjoitukset koostuvat tällä hetkellä juoksun osalta päätreeneistä pätkitty-VK, 3*(5min reipasta, 3-4min kovaa, 2min hölkkää) sekä määräintervalli mäkeen (2*6*45-50s mäkeen /hölkkä alas /4-5min). Lisäksi yhtenä päivänä viikossa helppoa nopeampaa juoksua (10*100m /1min) ja lenkkeilyä sekä verryttelyjä. Punttikäyntejä tulee viikkoon kaksi kappaletta, samoin keskivartalojumppia. Näiden lisäksi vielä muutama harjoitus korvaavilla lajeilla (toistaiseksi lähinnä uinti/vesijuoksu, jatkossa kenties myös pyörä ja hiihto), niin siinähän se viikko alkaakin olla. Tällä hetkellä rakennetaan siis sitä kuuluisaa harjoituspohjaa ja vaikka pieni periaatteellinen ratkaisu tehtiinkin, että harjoittelussa huomioidaan paremmin voima-/nopeusosasto, niin kyllähän tämä yleismeno alkaa määrien ja sisällön puolesta olla sitä kuuluisaa "donkey training":a... Termin sisältö jääköön lukijan pääteltäväksi.

Palaillaan taas asiaan. Ei kai tästä päivitystahtia voi enää harventaa, joten koitetaan vetää toiseen suuntaan. Koitetaan.


Näillä eväillä sitä palautuu donkey trainingistakin. Erityisesti Northforcen uuden Heran kokeileminen on mielenkiintoista!

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Joko nyt on elokuun loppu?

Blogi on ollut äärimmäisen hiljainen ja sehän voisi olla merkki hurjasta syyskunnosta tai vaihtoehtoisesti telakalle siirtymisestä, mutta tällä kertaa kyse on ihan puhtaasti vain laiskuudesta - tuosta puolimailereiden ammattitaudista. Nyt pitää kuitenkin ottaa itseään niskasta kiinni, sillä huomasin että Otto Ylöstalo on ryhtynyt suorastaan kirjailijaksi oman bloginsa tiimoilta ja saatiinpa tänään myös päivitystä Peter Catfishin (aka. Petteri Monni) kotisivuille. Erityisesti Petterin uutisointi Ruotsi-otteluun pyrkimisestä muistuttaa siitä, että onhan sitä vielä parit startit kieltämättä jäljellä.

Kesä on mennyt aika nopeasti, vaikka toisaalta tilastopajaprofiili kertoo, että kilpailuja on tullut vedettyä varsin runsaasti. Kalevan Kisojen tuplamitalin jäljiltä taisi takki olla hiukan tyhjä elokuun alkupuolen kisailulle, mutta siitä huolimatta kisaa on tullut kiskottua tasaiseen tahtiin. Kulku ja kelit eivät ole olleet elokuussa kehumisen arvoisia, sillä Hämeenlinnaan osunut 13-asteinen sadekeli ja Manchesterin tuulisen sateinen ilta olivat varmaankin kesän huonoimmat olojen puolesta. No, ehkä se Dublin listalle myös...


Ei sitä juhannuksenakaan kelillä päästy kehuskelemaan!


Pikakelauksella jos käy tässä elokuun kisat läpi, niin sieltä löytyy ensin Kuortaneen 1.50,79, jossa jalat ja/tai mies eivät oikein tainneet olla hereillä ja ensimmäinen neljännes vei noin sekunnin 'normaalia' pidempään. Löysä kokonaisuus ja varmaan jotain Kalevan Kisojen menestyskrapulaa vielä päällä, mutta sinänsä kai ihan hyväksyttävä juoksu.

Kuortaneen jälkeisellä viikolla vedin Kauhajoen tähtikisoissa tuplastartin. Tarkoituksena hakea kovempaa alkuvauhtia, vaikka ilman jänistä oltiinkin liikenteessä, ja tintata kamikaze-suoritus yksin keulilta. Ensimmäinen rinki jonnekin 52-alkuisiin lukuihin, 600m vielä 1.21,risat, mutta loppusuoralle kaartaessa putosi melkoiset lyijypainot jalkoihin ja viimeinen satanen kesti ihan varmasti kauemmin kuin yhtään millään matkalle vuosikausiin. Loppuajaksi 1.52,48. Tärkeä sadasosakamppailu täyden rahabonuksen tulosrajaa vastaan kääntyi siis kahden sadasosan turvin voitoksi ja pari saturaista toivottavasti ilmestyy rahastoon syksyn aikana. Niin...se tuplastartti. Olin ilmoittautunut myös 200m:lle, ja tokihan siihen täytyi päästä mukaan, vaikka väliverryttelyn tekeminen oli hiukan hankalaa äärimmäisen tukalan olon ja pienen yökkäilyn johdosta. Telinelähtö ei jostain syystä mennyt ihan tuubiin, mutta vaikea sen piikkiin on paljoa yli neljää sekuntia laittaa. Sen verran nyt suunnilleen tulisi pataan Boltilta. Vähän yli. Aika siis 24,11 tuossa räpistelyssä. Tärkeintä oli kuitenkin, että tehoja sai vielä hiukan irti rumasti hyytyneen kasin jäljiltä.


Loppusuoran nautiskelua Kauhajoella


Seuraavalla viikolla katsastettiin edustajia Ruotsi-otteluun Hämeenlinnassa 800m:llä. Sateinen ja kolea syyskeli, sisäradan vesilätäköiden kiertely ja kansallisesti erittäin hyvätasoinen osallistujakaarti jäivät päällimmäisenä mieleen. Jänis juoksussa oli viimeisen päälle, sillä Matt Fox hoiti jälleen tuota tehtävää kellontarkasti. Mitään suurta tulosiloittelua ei ehkäpä juuri kelin takia nähty, omana tuloksena oli voitto ajalla 1.51,80.


Ja meillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa...


Pari päivää Hämeenlinnan jälkeen kisattiin Manchesterissa British Milers Clubin kilpailuissa. Kuten todettua keli ei ollut taaskaan priimaa ja omassa erässä ei keltään löytynyt myöskään haluja seurata jänistä. Vauhti ei ollut siis mitään ennätystahtia, mutta erän voitosta käytiin ihan hyvä taistelu. Tällä kertaa viimeiset kymmenet metrit eivät oikein irronneet ja voiton korjasi allekirjoittaneen nenän edestä Daniel Stepney. Molemmille ajat 1.52,3-1.52,4 haarukasta.

Kun nyt kerran konekivääriraporttia kisoista kirjoitetaan, niin heitetään samaan kasaan vielä sunnuntainen Tampereen startti, joka oli siis Eliittikisasarjan päätösosakilpailu. Matkana tällä kertaa 1500m ja sitä matkaahan ei tällä kaudella ole liikaa tullut hakattua. Harjoitusviikko Manchesterin jälkeen oli hiukan kevyempi ja ehkä oikea termi olisi "tasapainottava", joten olo tuntui varsin hyvältä oikeastaan pitkästä aikaa. Tuloksena olikin oma ennätys, mitä nyt ei sinänsä ehkä voi pitää kovin suurena yllätyksena, kun vanha enkka oli jo yli kolmen vuoden takaa, mutta parin sekunnin lohkaiseminen lämmittää aina mieltä. Vauhdinjako oli itselleni tyypillinen 1500m eli 61,5+63+63+43 - välissä siis pari kierrosta säästöliekillä, jotta jotenkin jaksaa maaliin asti. Loppuaika 3.50,58.


Loppusuora aukeaa, paukut alkaa olla jo käytetty...


Ennen Tampereen juoksua tein kisaohjelman suhteen päätöksen, että jos Tampereella napsahtaa alle 3.50, niin seuraavan viikonlopun Amsterdam Openiin lähtee lentoliput varaukseen. No, ei mennyt, mutta lentoliput otin silti. Vielä sitä on kerran kokeiltava, josko enkka paukahtaisi tauluun. Sen jälkeen jäljellä onkin enää Ruotsi-ottelu ja siellä saattaa toki myös tulla paikka ennätykseen, mutta sitäkin tärkeämpää on raapia ruotsalaisten päänahkoja... Kaksi kasia vielä siis tälle kaudelle. Nyt ei kuulemma enää tarvitse säästellä?!

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Videoklippiä bloginälkään

Blogitauko venyy ja venyy, mutta lähipäivinä hiukan kertausta alkukesän kisailuista tulossa ja samalla katsaus tulevaan... Sitä odotellessa voi katsella tästä videota ja tykätä sivusta facebookissa:

https://www.facebook.com/espoonborza800



maanantai 29. huhtikuuta 2013

Leiripäivitys


Leiri rullaa vauhdilla eteenpäin ja takana on jo kaksi viikkoa ns. perusrytmistä kevätharjoittelua. Tällä viikolla se tarkoitti tiistaina vauhtikestävyyttä, torstaina 200m vetoja radalla ja lauantaina 400m vetoja radalla. Ruuvia kiristellään koko ajan, mutta totta puhuen kiristämisen varaakin vielä löytyy. Saisi ainakin luvan löytyä.

Lämpö saapui Flagstaffiin jo pari päivää ennen Nickeä, joten viimeinen 1,5vkoa on saatu nauttia auringon lisäksi myös mukavista lämpötiloista harjoittelun suhteen. Tarkemmin ottaen luulisin, että päivälämmöt ovat vaihdelleet 16-22 Celsiusasteen haarukassa – tosin tänään saatettiin siitä lipsahtaa niukasti yli.

Evästauko, Grand Falls of the Little Colorado River. Eväänä Northforcen Endurance -energiapatukka.


Harjoitusten osalta oli odotettavissa, että Sandellsin saapuminen tuo lisävaihdetta tekemiseen ja siitä saatiinkin melkoinen näyte heti tiistaina, kun VK-treeni lyötiin käyntiin. Jo talvella Portugalissa sain oppia, että ennen treeniä kerrottuihin vauhteihin ei pidä luottaa alkuunkaan, vaan se on pelkkää puhetta. Silloin lähes erehdyin uskomaan, että poikien (Sandells & Manninen) sanoessa 3.30min/km he tulisivat 3.30min/km, mutta onneksi en mennyt halpaan, vaan otin 100metriä etumatkaa ja vedin ensimmäiset kaksi kilometriä 3.25 ja 3.26. Kahden kilometrin paalulla olinkin jo saanut takaa-ajajista, niistä 3.30min/km liikkuvista, seuraa. Tämän viikon tiistaina liikuttiin melko lähellä tätä, kun kerroin että sopiva aloitusvauhti kiihtyvälle voisi olla jossain 3.40:n päällä ja matkaa hiukan alkuvauhdin rauhallisuudesta riippuen voisin kerryttää 6-8km. Nicke laittoi vakionopeudensäätimensä 3.30min/km:ään heti alusta ja sainkin hakea tuulensuojaa suoraan selän takaa. Onneksi oli sentään loivaa alamäkeä…

Sedonan lämmössä hörppy vesipullosta maistuu.

Torstaina matkustettiin 700m lähemmäs merenpintaa vertikaalisesti ja kolme varttia lähemmäs Phoenixia automatkallisesti, kun vuorossa oli 200m:iä Sedonassa. Edellisviikon 10*200m /90s (sis.200m hölkkää) oli ottanut melko tiukille, joten tällä viikolla asiaan puututtiin muuttamalla kokonaisuus 2*5*200m setiksi. Palautus sama, sarjapalautus 3,5min. Nopeimmat jo laskivatkin, että jätin siis yhden Nicken vedon välistä ja puhaltelin sillä välin itseeni uutta potkua. Meno oli aivan eri luokkaa kuin edellisellä viikolla ja vedot napsuivat aavistuksen rivakampaa tahtia läpi, joten hymy oli harjoituksen jälkeen herkässä. Se oli kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä.

Sykkeenmittaaja ja auringonottaja.

"Mitkä sulla on jalassa?"
- "Ai nää? Palautumiskalsarit!"

Lauantaina auton – tällä kertaa meikäläisen kuskaaman Dodgen – nokka käännettiin taas alamäkeen ja saavuttiin Arizonan viikonlopputurismin mekkaan Sedonaan toista kertaa parin päivän sisään. Sedonassa tosiaan oli muitakin viettämässä viikonloppua, mutta radalla oli hiljaista (lue: tyhjää). Nelisataset laitettiin liikkeelle tutulla sapluunalla: Niclas 10kpl, mulle niistä ensimmäiset ja viimeiset 4kpl. Sama systeemi on toiminut kohtuullisen monesti näissä vedoissa, joskin aina on pitänyt muistaa minkälaisen vetokoneen kanssa on tekemisissä: viimeisessä/-issä vedo(i)ssa selkä lähtee edestä horisonttiin. No, tällä kertaa meno oli takkuisaa alusta lähtien, joten vain supernäkö piti selän näköetäisyydellä – kosketusetäisyydestä ei puhettakaan. Ensimmäinen sarja oli sanallisesti kuvaillen ”tiukka”, joten toiseen sarjaan piti keräillä taistelutahtoa, jotta neljästä kierroksen vedosta selviäisi kunnialla. Neljä. Kierrosta. Ei kuulosta pahalta? Niinpä. Ensimmäinen veto toisesta sarjasta oli ok, toinen oli paha ja kolmannessa päätin 150m ennen loppua, että ”tää on vika” ja sain sillä kaivettua hiukan rytmiä jalkoihini. Mutta ettäkö harjoitusta noin vain muutettaisiin kesken kaiken? Ei todellakaan. 90 sekuntia intensiivistä huohotusta ja matkaan. Myönnettäköön, että huohotuksen lisäksi puolitoistaminuuttinen sisälsi tiukkaa psyykkausta ja kuulinpa korvissani Aki Nummelan äänen sanovan ”Aina sitä yhden vedon vetää…kerta kiellon päälle!”. Olisin huitaissut Akia, jos olisi ollut kosketusetäisyydellä. Viimeistä vetoa en sen enempää aio tässä muistella, mutta hengissä ollaan ja sinne se lävähti sarjan nopeimmaksi vedoksi kuitenkin. Näitä päiviä välillä tulee, mutta kyllä sitä silti toivoo että ei ikinä enää osuisi kohdalle. Kenellekään.

Nelisatasten päälle maistuu Northforcen Endurance -palautusjuoma!


Tänään viikko paketoitiin pitkällä lenkillä hiukan mäkisissä maisemissa. Hivuttavaa nousua tuntui olevan koko ajan ja onneksi nyt ei kyse ollut pelkästä tuntemuksesta, vaan Ambit tarjoilee samanlaisia fiiliksiä movescount-tiedostossa. Jotain ylämäkien määrästä kertoo sekin, että lenkkiseurueesta Sandells (juosten), Salonen (juosten), Andtbacka (pyörällä) heittämällä kovimmalle joutui viimeksi mainittu. Syynsä saattoi olla toki välineistölläkin, sillä ei Walmartista saa reilulla satasella kovin kummosta cannondalea…valintojen maailma.

Huomenna lähdetään kevyen harjoituspäivän ja hieronnan siivittämänä uuteen viikkoon. Vyötä kireemmälle!

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

VRSA, Helsinki, Flagstaff

Portugalin leiri tuli läiskittyä kasaan hyvin pitkälti perussettiä tehden. Harjoitukset kulkivat ihan hyvin, vaikkei mitään suurta hehkuttamista niistä tarvitsekaan tehdä. Kelit olivat vaihtelevia, seura hyvää ja smoothiet erinomaisia - siinä se pähkinänkuoressa. Perusrunko harjoittelussa oli, että juoksin pidempää kovaa (8km kiihtyvä, 10km kova, 2*3km vedot) tiistaisin, lyhyehköjä mäkivetoja torstaisin ja tonneja maastossa lauantaisin. Juoksumäärät huitelivat jossain 60km paikkeilla ja sen ohella tuttuun tapaan oli muutamia tunteja korvaavaa harjoittelua viikoittain.

Setämies Harjamäki ja Velipoika Kempas tekemässä Portugalissa mitä parhaiten osaavat.


Portugalista saapumisen jälkeen oli suunniteltu testikymppiä Marttilan kympin yhteyteen, sillä juoksin viime vuonna samaisessa paikassa kympin startin (32.34). Tänä vuonna pitkittynyt talvi ja hiukan aikaisempi kilpailuajankohta yhdessä tekivät sen, että reitti oli luminen, mutta lähdin silti mukaan - ajatuksena tehdä ainakin kovempi harjoitus. Alkumatkalla olikin pari kilometriä sulaa asvalttia, mutta sitten peltotiekin muuttui lumipäällysteiseksi ja metsäosuudella ei ollut puhettakaan, että sulaa pintaa olisi löytynyt. Reittiä oli hiekoitettu ilmeisesti kilpailupäivän aamuna, mutta pikkukivet eivät oikein olleet pureutuneet alustaan vaan pyörivät tossun alla. Toisaalta ilman sitä hiekoitusta olisin varmaan reitillä vieläkin vetotossuillani... Kilvan jälkeen joku kanssakilpailijoista varmisti, että "Kyllähän sinäkin nastalenkkareilla juoksit tänään?" Uskon ilmeeni kertoneen vastauksen jo ennen kuin avasin suutani. Nastalenkkareilla? Kisaa? Never.

Ainiin, loppuaika tällä kertaa oli 33.52 muistaakseni, joten treenin puolellehan se kääntyi viimeistään puolimatkassa, kun metsään siirryttäessä jouduin toteamaan tilanteen toivottomuuden. Syke pysyi ylä-VK:lla, mutta anaerobiselle kynnykselle ei saanut millään työnnettyä. Hiukan auki jäi ihan tarkka kunto, mutta tärkeimmät kisat taitaa olla vasta muutaman kuukauden kuluttua, joten säästellään säästellään...

Muuten pariviikkoinen kotimaassa kului asioita järjestellessä ja työjuttuja keväisen juoksubuumin kourissa kärvistelevän Runner's High:n parissa tehden. Tylsää ei varsinaisesti ehtinyt olemaan, kun vieläpä seuraavan leirin suunnittelu ja bookkaaminen vei jonkin verran aikaa. Nythän tänne leirille on jo päästykin ja viikko on takana. Leirillä ollaan toistaiseksi kahdestaan tyttöystäväni Heidi Pappilan kanssa , mutta muutaman päivän päästä maisemiin pitäisi ilmestyä myös kotimaisen juoksutaivaan ykköstähti Nikl-ass Sandless sekä allekirjoittaneen ja viimeksimainitun valmentaja Tom Andtbacka. Leirikohteena on siis Arizonassa sijaitseva Flagstaff, korkeutta n. 2100m merenpinnan yläpuolella. Sopeutuminen on tapahtunut ehkä aavistuksen viime kertaa jouhevammin tänne ohueen ilmanalaan, vaikka sunnuntainen kiihtyvä 6km olikin melkoista tervanjuontia. Nopeasti en pysty kertomaan, milloin olisi kiihtyvässä VK:ssa aloitusvauhti ollut 4:lla alkava lukema ja hengitys tehnyt töitä hartiavoimin. Niin kauan kuin moisissa vauhdeissa pysytään VK:lla, niin ihan huonousennätyksestä ei ilmeisesti kuitenkaan voida puhua!



Mitäs muuta täällä on tapahtunut? Syöty, nukuttu, päästy kiinni päivärytmiin - sitä tavallista. Viime viikolla pyörälenkillä olin törmätä kirjaimellisesti Arizonan Vapitiin, tuohon hirvien sukuun kuuluvaan otukseen. Vältin kuitenkin osuman, enkä saanut edes valokuvaa. Uskokoon siis ken tahtoo. Lisää eläinkohtaamisia tuli maanantaina, kun uskaltauduin kojoottilauman luolaan. Kyseessä oli siis jobing.com areena Glendalessa Phoenixin kupeessa ja Kojootit kohtasivat Hait San Josesta. Peli itsessään päättyi vieraiden tyylipuhtaaseen 0-4 -voittoon, mutta kokonaisuutena peli oli hieno show. Sen jenkit osaa.



Palataan tarkemmin treenien osalta, kun on jotain muutakin tullut tehtyä kuin kevyttä höhhöttelyä (termi by Joonas Harjamäki), niin on enemmän kerrottavaakin. Säiden puolesta voidaan palata asiaan, kun saadaan lämmintä keliä tänne. Ennusteiden mukaan lämpö ja Mr.Sandells saapuvat samaan aikaan ja, hyvät lukijat, se ei todellakaan ole mikään sattuma.

Koska tässä tekstissä on jo kaikki muuten linkitettykin, niin seuraavaa blogitekstiä jännityksellä odottaessanne voitte käydä tutustumassa myös uuteen Facebook-sivuun osoitteessa Espoon Borza!

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Uusi leiripaikka

Tervehdys täältä keväisten tuulenvireiden Portugalista! Leiriä on kulunut neljä päivää ja vähitellen alkaa löytyä ainakin sopiva päiväunirytmi jos ei muuta. Tällä kertaa leiripaikkana toimii Vila Real de Santo Antonio ja onhan se vaihtelua ainaiseen Monte Gordoon, joka sijaitsee kuitenkin 2,5km:n päässä. Tällainenkin pieni muutos tuntuu tuovan uutta kuvakulmaa samoihin mestoihin - tai sitten kaikki johtuu vain majoituspaikkana toimivan Mäyränpesän uutuudenviehätyksestä. Sen verran täytyy mainostaa, että Mäyrä on kyllä ylittänyt itsensä, sillä kuvittelin saapuvani keskeneräiselle rakennustyömaalle, mutta saavuinkin lähes asumiskelpoiseen hökkeliin... Vitsi vitsinä, on täällä ihan hyvin asiat: netti rullaa ja suihkussakin sain kerran käydä. Kylmällä vedellä.

Harjoitukselliselta puolelta viime viikkoon kuului lähinnä hiihtoa ja parit VK-treenit matolla juosten. Se olikin sellainen yhdistettyä hiihtoloma/ylimenokausi vahvasti sujuneen sairastelujakson päälle. Tukholman reissun oksennussettiä kun seurasi poskiontelontulehdus ja sitä alkaakin olla sairastelukiintiö tältä vuodelta täynnä. Vuodenvaihteesta alkanut kristoffertaxfreemäinen röhiminen on tosin edelleen käynnissä. Taidan tehdä siitä tavaramerkin.

Tästä hetkestä aika jämpti kaksi viikkoa mennään täällä perusharjoittelun merkeissä ja sitten palataan hetkeksi Suomeen ennen seuraavaa reissua. Ohuempaa ilmanalaa on tarkoitus nauttia myöhemmin keväällä, mutta katsotaan niitä suunnitelmia tarkemmin hiukan myöhemmin. Nyt lähden kurkkaamaan jääkaappiin. Täytyy tarkkaan harkita söisikö ketsuppia vai sen kuuluisan valon...


maanantai 25. helmikuuta 2013

Kun paras matka ei ole kotimatka...


Reissu Tukholman XL-gaalaan ja sitä myöden myös hallikausi kokonaisuudessaan on nyt takana, eikä mitään suurta kerrottavaa sinänsä itse kisasta jäänyt, vaikka C-erän (vai D-erän, kun lähtölistatkin sekottuivat?) voitto irtosikin. Sinänsähän lähtökohta koko reissulle oli kutkuttava, kun kuitenkin päätimme Matt:n kanssa matkustaa Tukholmaan laivalla kisaa edeltävänä yönä… Eikä nyt yhtään tarvitse hirnua siellä! Suunnitelmana oli kuitenkin tehdä paluumatka kisan jälkeisenä aamuna lentämällä. Ei mikään huono suunnitelma siis tosiaankaan. Ja kuultiin kyllä, että reissut olisi pitänyt ottaa juuri toisinpäin, mutta kun hinta ja aikataulut ja kaikki.

Menomatka laivalla sujui leppoisasti, joskin illan elokuvasta myöhästyttiin eikä päästy enää sisään saliin. Samalla missattiin myös bingon aloitus ja kun karaoke oli jäänyt väliin jo heti kättelyssä hytissä lepäämisen takia, niin eihän sitä oikein kunnon risteilytunnelmaan päästykään. Buffetin sijaan syötiin pastaa pelikoneet kierrettiin kaukaa. Okei, käytiin sitä vähän voittamassa ruletissa ja häviämässä blackjackissa. Taitopelaajia kun ollaan.

Aamulla verryttely meni omalta osaltani laivan kannella, Matt ryntäili hyttikäytäviä ympäriinsä. Kannella oli raitista ilmaa haukkomassa muitakin ihmisiä muuten. Voin käsi sydämellä todeta, että olivat myös sen tarpeessa, eikä pari lasillista vissyäkään olisi ollut pahitteeksi. Satamasta sitten taksilla hotellille ja huoneen vapautumista odottelemaan. Välissä vierailtiin Sandellsin ja Haapalan huoneessa, käytiin toteamassa välittömästi hotellin vieressä ollut Globen ja sen rata juoksuun sopivaksi ja vedettiin lounasta Galen Ruppin kanssa. Tai no, Galen ei ehkä istunut ihan samassa pöydässä, mutta melkein viereisessä kuitenkin.





Koska kisa oli jo klo 16.30, niin huoneessa lepäilyn ja musiikin kuuntelun jälkeen pistettiin kamat kasaan ja suunnattiin hallille. Verryttelyssä normikuviot, eli sahattiin sulaa kävelykadun pätkää edestakaisin ja parin kiihdytyksen jälkeen lähdin yksin sisälle ja Matt eksyi, eikä löytänyt heti perille. Kokoontumiseen kuitenkin ehdittiin ja radalle siirryttäessä tuli pieni aavistus siitä, että C-erä saattaa juosta ennen D-erää, joten ihan maksimiaukkareita ei enää kannata vedellä. Näin mentiinkin ja kohta seistiinkin jo lähtöviivalle. Paukusta matkaan ja samalta radalta lähtenyt Matt ampaisi liikkeelle kuin kilpikonna selältä, joten kiertelin naapuriradan puolta tönimään ruotsalaisia ja kiirehtimään letkan kolmospaikalle. Tanskan tatuoitu sankari jensseeni oli tilannut jäniksen 52,5, mutta sellaista vauhtia ei missään vaiheessa menty. Jänis veti kuitenkin äärimmäisen kelvollisen 53,7:n - kukaan ei tosin ollut imussa. Jensenille 54,5 ja itselleni ehkä 54,9. Sitten tanskanpoika jysäyttikin jo seinään ja koska takasuoralla vasta imaisin selkään kiinni, en tajunnut että nyt kannattaisi lentää ohi, vaan säästelin ohitusta etusuoralle. Turhaan, sillä kaarteessa oli pakko ottaa aavistuksen ulos, jotta pääsi lipumaan kärkipaikalle: vauhti oli kuolemaisillaan. Kolmas kierros taisi viedä itseltänikin noin 29sekuntia, joten viimeisellä kierroksella juostiin lähinnä voitosta ja kasvojen pelastamisesta. Takaa kuulunut ketun kopina pysyi parin kymmenyksen turvin takana, mutta aika painui niukasti yli 1.52:n, joten mielettömän iloisia ilmeitä ei kisan jälkeen päästelty.

Verryttelyt, suihku ja ruokaa metsästämään. Hotellin buffetin kerrottiin alkavan vasta iltayhdeksän jälkeen, joten kävimme hakemassa hiukan välipalaa ja palasimme hallille seuraamaan kisoja. Melko mehukkaita startteja nähtiinkin ja useita maailmanluokan tuloksia syntyi illan mittaan. Rupp, Aman, Dibaba ja Aregawi pitivät melko kiirettä radalla, joten ei omassakaan juoksussa kovin paljon auta kai laittaa radan piikkiin… Kisojen jälkeen hyökättiin syömään illallisbuffettiin ja siitä ei mennyt kuin pari tuntia, niin lähti iso show käyntiin. Ei edelleenkään ihan niissä merkeissä kuin hallikauden päätös voisi joissain piireissä aiheuttaa, vaan puolenyön jälkeen huomasin että vatsaa turvottaa ja saatuani unta reilun kymmenen minuuttia alkoi koko yön jatkunut oksentaminen. Koska lento oli lähdössä klo 6.40 ja taksi tulossa hakemaan klo 5.00, oli herätykset ruuvattu 4.45:een, jotta ehditään vielä helposti pakata kaikki kamat kasaan. Kun luulin saaneeni vatsan tyhjäksi ja pääseväni hetkeksi lepäämään totesin kellon olevan 4.32, joten yöunista ei varsinaisesti voinut enää puhua. Pakkaus ja pukeminen olivat niin suuri urakka, että hotellin käytävällä oli tukeuduttava muovipussiin vielä kerran ja kerta kiellon päälle vielä taksissa matkalla kohti Arlandaa. Sopivasti lentokentällä oli aamutuimaan paljon väsynyttä porukkaa liikenteessä, joten kalmankalpea suomalainen ei juurikaan erottunut joukosta. Lentokoneessa ulos yskityt mehut menivät varmaan ulkopuolisten silmin matkapahoinvoinnin piikkiin. Puijuttihan se kone aika lailla.

Joka tapauksessa kotiin selvittiin kunnialla ja yhtenä palasena, joskin aika palasina. Melko koville otti kokonaisuudessaan, eikä toivottavasti ihan tällaista reissua tarvitse toiste tehdä. Nyt voimat alkavat pikkuhiljaa palautua ja voikin alkaa jo suunnitella harjoittelun aloittamista kohti kesää. Parempi varmaan ottaa melko maltillisesti näin alkuun, kun painokin pääsi putoamaan hiukan tyhjennyksen seurauksena. Ei kai tässä muuta voi todeta kuin: ristus mikä reissu.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Hallikausi päättyi... mutta jatkuu

"Lyhyt" tai "äärimmäisen lyhyt" olivat vaihtoehtoina hallikauden pituudelle. Siis käytännössä yksi kokeilustartti alle ja sitten mahdollisesti SM-halleissa jotain, jos paikat sallivat. Kolmiviikkoinen Portugalissa yllätti positiivisesti, kun ensin toimi juoksu vähemmillä kivuilla nilkassa, sitten piikkarijuoksu radalla (ainakin jos juoksi väärään suuntaan ja sai kaarrerasituksen pois vasurista) ja yhtäkkiä kulkikin kaartaminen myös vasemmalle. Ensimmäistä viikkoa lukuunottamatta tuli siis päätreenit tehtyä juosten, ja hyvä niin, sillä ensimmäisen viikon 6*3min spinningpyörällä oli niin rankka, etten uskonut selviäni hengissä loppuun asti. Oikeastaan jaksoin vain koska ajattelin voivani romahtaa kuntosalin lattialle viimeisen vedon päätteeksi. Sekin oli turha toive, sillä kaksi sekuntia ennen viimeisen vedon päättymistä - sykkeen hakatessa pyöräilyennätyssykettäni 183:a - kuului Andtbackan tyyni komento: "Ja jatkuu kevyellä pyörityksellä suoraan..."

Joka tapauksessa tuon rääkin jälkeen pääsin heittämään kovemmat harjoitukset juosten, vaikka muuten yli puolet harjoituksista menikin vielä korvaavien harjoitusmuotojen parissa. Rataharjoituksia kertyi neljä kappaletta ja kun leirin viimeisenä iltana puhelin pirisi maaottelukutsun muodossa, niin olihan treenien vaan riitettävä. Kieltäytymisiä oli kuulemma jo tullut pari, joten Växjön lyhyt rata kutsui allekirjoittanutta. Ai millä näytöillä? Niinpä. Toivottavasti jälkikäteen annetut näytöt kelpasivat.

Maaottelua ennen oli vaikea sanoa kunnosta ihan hirveästi, olihan edellisestä 800m:n kisasta aikaa melko tarkkaan kahdeksan kuukautta. Tiedossa oli, että kovaa lähdetään ja omaa paikkaa saa rauhassa hakea borzamaisesti letkan hänniltä. Kova alkuvauhti kuitenkin kostautui parille yltiöpäiselle ja pääsin nappaamaan 3.sijan ajalla 1.51,42, joka tuli kyllä täytenä yllätyksenä! Vauhdikas kisa, erinomainen halli ja ehjä juoksu olivat eväät tuohon tulokseen - ei voi sanoa, että olisi jäänyt avauskisaan juuri jossiteltavaa.

Viime viikonlopun SM-halleihin oli tarkoitus valita yksi matka ja niin pyrkiä pitämään jalat jollain tavalla mukana kevääseen siirryttäessä. Valinta kohdistui 800m:iin, josta pyrittiinkin tekemään kunnon startti sopimalla vuorovetoja Parikkalan Pantterin kanssa. Vuorovetokuvio kääntyi päälaelleen, kun viikon aikana kadonneita viiksiään pohtimaan jäänyt Panu ei päässyt toivotusti rakettina liikkeelle, vaan kärkipaikkaa pidettiin jarrumiehen toimesta. Improvisoinnin tuloksena otin itse keulapaikan haltuuni ja pidin vauhtia sovittuun vaihtopaikkaan, 350-400metriin, asti. Tässä kohtaa näinkin silmäkulmastani panumaisen viipotuksen ja vetovuoro vaihtui sulavasti, joskin itse meinasin heittää nurin sovitellessani askeleita osumaan Panun askelrytmiin. Viimeisellä kierroksella sain vaihteita kaiveltua koneesta sen verran, että kärkipaikka kutsui uudemman kerran ja kiirehdin voittoon ajalla 1.52,65 - tuloksena siis ensimmäinen aikuisten SM-kulta!

Hallikausi päättyi sunnuntaina, mutta kun kuviot selkenivät ja saimme tietoa Tukholman päästä maanantain aikana, niin iskimme kiinni kuin sika limppuun... Mistäkö on kyse? Tietenkin hallikauden pidentämisestä neljällä päivällä, jotta XL-gaalassa Globenissa ehtii käydä vielä yhden kasin nykäisemässä. B-erään taisi vaatimuksena olla Ruotsin passi, mitä lähtölistoja katselee, mutta voi olla että paremmin löytyy tilaa vedellä "kansallisessa" C-erässä yhdessä Australian Matt Foxin ja Tanskan Nick Jensenin kanssa. Tavoitteena on viilata kauden parhaasta vielä hiukan pois ja siirtyä sitten takaisin harjoittelun pariin, jotta kesällä tuloskunto on vielä parempi!

Loppuun heitetään vielä helpohko triviaali, jossa kysytään jatkoa seuraavalle nimilistalle. Nopein oikein tiennyt voittaa kahvipullat!

Siis, kuka on X:

Salonen. Sundell. Oravakangas. Granlund. Rotkirch. Sandells. Lahtio. X.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Leirikuulumiset


Elo Monte Gordossa on nyt jatkunut niin pitkälle, että käynnissä on viimeinen viikko leirielämää tältä erää. Majoituspaikkana on ollut Spa-hotelli ja kyseessähän on itselleni aivan uusi kokemus. Täytyy sanoa, että hotellin tarjoama internet vesittää täysin Monte Gordoon sopivan Noxissa/Bar42:ssa notkumisen, joten mikään ei ole enää entisensä. Huonekavereina oli alkuun Ilari "Ipe" Piipponen ja Jari "Jaska" Räsänen, mutta muutaman päivän jälkeen Ipe painui Suomeen hakkaamaan raivokasta indoor-seasonia ja jäätiin Jarin kanssa kahdestaan harjoittelemaan änärikuvioita äkspoksilla. Jari ja äkspoks lähtivät eilen Suomeen ja samalla tuli vuoroon kämpän vaihto, joten nyt jaan huonetta pari kerrosta alempana (ei vielä autotallissa kuitenkaan) Oskari "Penski" Pennasen ja Kalle "Kala" Keskipoikelan kanssa. Mitä ilmeisimmin kämppärumban pyöritys jatkuu vielä muutaman päivän kuluttua, kun Kala lähetetään kotimatkalle ja otetaan huoneeseen kolmanneksi pyöräksi vanha marokonmatkaaja Antti "Hmm" Kempas.

Treenit ovat sujuneet ainakin kutakuinkin suunnitellusti. Suunnitelmaa on tosin rakennettu kirjaimellisesti päivä kerrallaan, joten ei siinä pidäkään paljon metsään mennä. Valtaosa harjoituksista on pyörän päällä tai altaassa, mutta pari kovempaa juoksutreeniä viime viikolla tuli vedettyä ja pohkeet kiittävät siitä todella. Tänään mennään kokonaan juoksutonta päivää, joka sisälsi aamusta pyörälenkin + kuntosalilla räpiköintiä ja iltaan on ohjelmoitu pulahdus altaaseen. Huomenna on tarkoitus sitoa lenkkareita jalkaan ja iltapäivästä vedellä jonkin sortin VK. Tarkempi plan on vielä usvan peitossa, mutta yhtenä vaihtoehtona lienee Monte Gordossa aiemminkin kontrollina toiminut 8km VK, jonka perusteella voisi vielä tsekata kestopuolen tilannetta. Se onkin osa-alue, josta on odotettavissa jollain tapaa positiivista kerrottavaa - tehojen puolesta onkin lohdullista, että kesään on vielä aikaa. Suunta on sama kuin sillä kuuluisalla mummolla lumessa.

torstai 17. tammikuuta 2013

Tulee tulee


Vanha totuus on, ettei blogia tarvitse päivittää, jos jalat eivät kanna. Eikä ne oikein ole kantaneet. Aika heikosti ainakin. Luvattu 3.40-raja taisi nippa mennä VK:ssa rikki jossain marraskuun pimeydessä, jos oikaisi metsän läpi ja juoksi suurimman osan veekoosta alamäkeen. Ja irvisti kovasti. Mutta päivitys jäi väliin kuitenkin.

Takana on nyt niin nilkkakipuiluja kuin pientä sairasteluakin - "pieni" tarkoittaa tässä tapauksessa neljäätoista kiloa keuhkoista röhittyä limaa. Unohtamatta listasta luonnollisesti muuttoa, joka tietenkin kuormitti patalaiskaa puolimaileria äärimmäisyyksiin asti. Jaa mihinkö muutettiin? Tiedätte varmaan sen sanonnan, että mies ei lähde Pohjois-Haagasta, eikä Pohjois-Haaga ikinä miehestä. Niinpä. Muutettiin Pohjois-Haagasta Pohjois-Haagaan. Kyseessä on vähän niin kuin vastakohta sanonnalle "ojasta allikkoon" muuten. Hyvältä tuntuu. Siis olla edelleen pohjoishaagalainen. Siinä on sitä jotain.

Tällä hetkellä istuskelen jo Portugalin maalla. Tarkemmin ottaen kyllä muovituolilla Lissabonin lentokentällä. Matka jatkuu vielä parin tunnin ajan ja päättyy tuttuun ja turvattomaan Monte Gordoon. Johan sitä olikin aika päästä lämpötilan puolesta edes plussan puolelle, vaikka hiihto onkin alkanut sujua ihan lupaavan hyvin. Ihan täysin ilman vertailukohtaa en hiihtovauhtini kanssa ole, sillä kyllä Paloheinän laduilla päiväsaikaan lykkii myös eläkeläisiä miedonaikaisilla puusuksilla. Ja eräänä päivänä tuli vastaan myös tuore olympiaedustaja. Ei tosin hiihdon.

Mennyt vuodenvaihde oli ensimmäinen sitten 2005-2006:n, kun olin Suomen kamaralla. Korvaan sen nyt olemalla sitten tammi-helmikuun vaihteen ulkomailla! Same, same. But different.

Leirin aikana yritän heittää jonkun päivityksen eetteriin, katsotaan miten onnistuu. Lupauksena vaikka, että jos terveys sallii, niin päivitystä tulee. Haagalaisten lupauksiin ei muuten ole luottamista. Nyt ei muuta kuin ensi kertaan ja odottelemaan borzan seuraavia aivan mielenvikaisia läppändeeroksia!