torstai 28. marraskuuta 2013

Vuoristorataa

Oon jo pitkään sanonut, ettei ole huonoja päiviä ja hyviä päiviä. Siis niin, että jonkun päivän voisi vain tuomita huonoksi aamulla ja valmistautua ottamaan vastaan kaikki yllätykset mitä tulee. Ei ehkä tarvitse vielä muuttaa tuota mielipidettä, mutta on todettava, että viimeiseen viikkoon on mahtunut melkoisia sattumuksia suuntaan jos toiseenkin.

Kaikkihan alkoi siitä, kun lauantaiaamuna otin puhelun Pohjanmaan profeetalle, coach Andtbackalle. Siis juurikin samaiselle hepulle, joka juuri äsken sai haltuunsa Helsyn palkintopokaalin, josta edelleen puuttuu yksi konsonantti. Menköön ilman d:tä. Takaisin asiaan: puhelussa käytiin läpi viikonlopun treenien toteutusta sekä tammikuun Etelä-Afrikan leiriä, sillä muut leirille lähtijät olivat tulossa kylään hiukan myöhemmin päivällä ja tarkoitus oli käydä läpi yleisten asioiden ohella myös hiukan harjoitusrunkoa. Itse pääasia saatiin onneksi hyvin käytyä läpi, kunnes ipuhelimeni pimeni täysin varoittamatta siirtyessämme nk. p*skanjauhamisvaiheeseen puhelussamme. Kai noissa luureissa jotkut suodattimet sitten kuitenkin on, ettei ne ihan miten tahansa huonoa juttua kestä. Kuitenkin ajattelin, että kyllä se siitä vielä tokenee kun heittää piuhan päähän ja yrittää availla myöhemmin. Meni mäkivetotreeni Ville Lampisen kanssa, meni lounas ja leiripalaveri, meni illan Runner’s High –palaveri, mutta puhelin ei herännyt. Sitten täytyikin asetella sim-korttia muovikehikkoon ja elvyttää pölyinen Nokia pöytälaatikosta…

Nokia taskussa pyöriessä siirryttiin uuteen päivään ja parin treenin sekä vanhempien luona siinä välissä syömisen myötä melko rutiininomaiseen rytmiin nukkumisen, syömisen ja treenien vuorotellessa. Illan treeni salin puolella tuotti myös yhden uuden ennätyksen, kun päätin sitten syys-lokakuun vaihteen kokeilla ensimmäistä kertaa jonkinlaista maksimia rinnallevedossa. 75kg suorastaan helähti (helähti helähti, kai sitä nyt omassa blogissaan saa vähän liioitella?) rinnalle ja sen jälkeen onkin tullut kuljettua rinta rottingilla kaikille asiaa mainostaen. Eikä nyt naureskella siellä ruutujen ääressä noita lukemia. Vaikka eihän tätä blogia kukaan niin vahva luekaan, että ois varaa naureskella. Paitsi Arno Laitinen. Kuitenkin tuo 75:kin on melkein oma paino rinnalle, hei! Niin ”melkein”, tuli nyt sitten se ylipainokin paljastettua tässä samalla…

Ylipainosta tulikin mieleeni lokakuun lopun Pajulahden leiri, joka muistetaan erityisesti Salosen, Lehtisen, Ukonmaanahon ja Niinistön siskonpedistä. Leirillä nimittäin hammaslekuri Ukonmaanaho arvioi jonkin harjoituksen jälkeen veistoksellista vartaloani ja mittaili nopeasti siinä olevan kuusi (6) kiloa ylimääräistä. Seuraavana päivänä lisäsi vielä, että ”ne kuus on helppoja kiloja, seuraava kuus on vaikeampaa…”

Mutta palataanpa taas viimeisimpään viikkoon ja rinnallevetoennätyksen jälkeiseen päivään, jolloin tietysti kävelin Applen huoltopisteeseen korjauttamaan puhelintani. Menin putiikkiin ylpeästi kulkien. Siis lähinnä edelleen ylpeänä siitä rinnallevedosta, en niinkään Nokia-varapuhelimestani, vaikka siinä 5,0 megapikselin kamera onkin. Vieläkin kelpaa retostella sillä seikalle. Olisittepa kuulleet ja nähneet viisi vuotta sitten.
Huoltopisteen mies pyöritteli puhelimen luukut auki ja yritti kikkaa jos toistakin. Muutaman minuutin kuluttua tuli tuomio: ”ei oo mitään tehtävissä.” Tänks. Lunta tupaan.

Maanantai-iltana lävähti sähköpostiin vielä viesti, jossa kerrottiin että Potchefstroomin urheilukenttä menee remonttiin per heti ja kestopäällyste ei ole käytössä vielä tammikuussa. Onhan siellä nurmikenttä joo ja radalle pääsee mitä ilmeisimmin kun hurauttaa autolla tunnin verran, mutta silti – ei sanaakaan remontista ennen tätä. This is Africa.

Tiistaina päivällä uusi puhelin pelasti vihdoin muutaman päivän mittaisesta Nokia-ahdingosta. Samana iltana oli myös vuorossa vauhtikestävyysharjoitus. Muutamien viikkojen ajan VK-treenit ovat olleet melkoista kyntämistä, eikä mistään iloisesta juoksurallattelusta ole voinut puhuakaan. Menee mahdollisesti punttitreenien piikkiin, mutta toisaalta: onhan 75kg rinnalle sen arvoistakin. En edes tiedä oliko tuo vitsi. Ehkä.
Tiistaina kuitenkin kulku oli kohdillaan ja tossu syönnillään. 2,93km ringit Pirkkolassa kulkivat 10.11 ja 9.50 ja niiden päälle vielä 2km veto 6.33. Ne, jotka jo kaivoivat laskimen esiin ja miettivät että onko tuo ylipainoiselle puolimailerille hyvä vai huono, niin lisätään samaan soppaan laktaatit 2,4; 4,3 ja 5,2mmol.

Mihin vuoristorata jatkuu, kun on hyvä mieli onnistuneesta harjoituksesta puserossa? Tarvitseeko sitä pitkään odotella että kunnon yllätys tuuskahtaa tuulilasiin? No ei tarvitse, nimittäin keskiviikkona salille lähtiessä sai tuulilasista poimia pysäköintivirhemaksun. Kuuskymppiä on muuten hävytön hinta siitä, että parkkeeraa autonsa johonkin. Olkoonkin, että se liikennemerkkien viidakko todennäköisesti tarkoittaa ettei siihen saa autoaan jättää. Eikä se nyt tietysti mitään että sakot* tuli, mutta että se lappu oli kirjoitettu klo 10.10 ja saavuin autolle klo 10.20. Että näin.
* Ja sakothan ne ei ole, vaan kyseessä on hallinnollinen seuraamus. Epätarkka yleiskielinen ilmaus tuo parkkisakko. 


Valmiina reissuun. Aina sama määrä tavaraa, on reissu vajaan viikon tai vaikka kuukauden...


Päätän tämän romaanin kertomalla lyhyesti tämän ja ensi viikon matkustussuunnitelman. Eilen oli vuorossa siirtymätaipale Pohjois-Haagasta Pirkkalaan. Tänään Pirkkala-Tampere-Vaasa, siihen väliin lihastasapainokartoitus Vaasassa (19 pistettä hei, paljonkohan Niclas Sandells sai?) ja treeni Botniahallissa. Nyt ollaankin jo Kokkolassa ja seuraava siirtymä lienee sunnuntaina kohti Kärkölää ja sitten Vierumäkeä ja sitten… Koti kutsunee ensi viikolla pariksi päiväksi ennen kuin on vuorossa lento Alicanteen ja pari viikkoa Espanjan kylmyydessä. Kaikille Torreviejassa jo leireileville terveisiä: puita kamiinaan!

Pirkkalassa vieraillessa tehtäviin kuuluu aina Jepen kusettaminen. Patalaiskat omistajat Jepellä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti