Oon jo pitkään sanonut, ettei ole huonoja päiviä ja hyviä
päiviä. Siis niin, että jonkun päivän voisi vain tuomita huonoksi aamulla ja
valmistautua ottamaan vastaan kaikki yllätykset mitä tulee. Ei ehkä tarvitse
vielä muuttaa tuota mielipidettä, mutta on todettava, että viimeiseen viikkoon
on mahtunut melkoisia sattumuksia suuntaan jos toiseenkin.
Kaikkihan alkoi siitä, kun lauantaiaamuna otin puhelun
Pohjanmaan profeetalle, coach Andtbackalle. Siis juurikin samaiselle hepulle,
joka juuri äsken sai haltuunsa Helsyn palkintopokaalin, josta edelleen puuttuu
yksi konsonantti. Menköön ilman d:tä. Takaisin asiaan: puhelussa käytiin läpi
viikonlopun treenien toteutusta sekä tammikuun Etelä-Afrikan leiriä, sillä muut
leirille lähtijät olivat tulossa kylään hiukan myöhemmin päivällä ja tarkoitus
oli käydä läpi yleisten asioiden ohella myös hiukan harjoitusrunkoa. Itse
pääasia saatiin onneksi hyvin käytyä läpi, kunnes ipuhelimeni pimeni täysin
varoittamatta siirtyessämme nk. p*skanjauhamisvaiheeseen puhelussamme. Kai
noissa luureissa jotkut suodattimet sitten kuitenkin on, ettei ne ihan miten
tahansa huonoa juttua kestä. Kuitenkin ajattelin, että kyllä se siitä vielä
tokenee kun heittää piuhan päähän ja yrittää availla myöhemmin. Meni
mäkivetotreeni Ville Lampisen kanssa, meni lounas ja leiripalaveri, meni illan
Runner’s High –palaveri, mutta puhelin ei herännyt. Sitten täytyikin asetella
sim-korttia muovikehikkoon ja elvyttää pölyinen Nokia pöytälaatikosta…
Nokia taskussa pyöriessä siirryttiin uuteen päivään ja parin
treenin sekä vanhempien luona siinä välissä syömisen myötä melko
rutiininomaiseen rytmiin nukkumisen, syömisen ja treenien vuorotellessa. Illan
treeni salin puolella tuotti myös yhden uuden ennätyksen, kun päätin sitten
syys-lokakuun vaihteen kokeilla ensimmäistä kertaa jonkinlaista maksimia
rinnallevedossa. 75kg suorastaan helähti (helähti helähti, kai sitä nyt omassa
blogissaan saa vähän liioitella?) rinnalle ja sen jälkeen onkin tullut
kuljettua rinta rottingilla kaikille asiaa mainostaen. Eikä nyt naureskella
siellä ruutujen ääressä noita lukemia. Vaikka eihän tätä blogia kukaan niin
vahva luekaan, että ois varaa naureskella. Paitsi Arno Laitinen. Kuitenkin tuo
75:kin on melkein oma paino rinnalle, hei! Niin ”melkein”, tuli nyt sitten se
ylipainokin paljastettua tässä samalla…
Ylipainosta tulikin mieleeni lokakuun lopun Pajulahden
leiri, joka muistetaan erityisesti Salosen, Lehtisen, Ukonmaanahon ja Niinistön
siskonpedistä. Leirillä nimittäin hammaslekuri Ukonmaanaho arvioi jonkin
harjoituksen jälkeen veistoksellista vartaloani ja mittaili nopeasti siinä
olevan kuusi (6) kiloa ylimääräistä. Seuraavana päivänä lisäsi vielä, että ”ne
kuus on helppoja kiloja, seuraava kuus on vaikeampaa…”
Mutta palataanpa taas viimeisimpään viikkoon ja
rinnallevetoennätyksen jälkeiseen päivään, jolloin tietysti kävelin Applen
huoltopisteeseen korjauttamaan puhelintani. Menin putiikkiin ylpeästi kulkien.
Siis lähinnä edelleen ylpeänä siitä rinnallevedosta, en niinkään
Nokia-varapuhelimestani, vaikka siinä 5,0 megapikselin kamera onkin. Vieläkin
kelpaa retostella sillä seikalle. Olisittepa kuulleet ja nähneet viisi vuotta
sitten.
Huoltopisteen mies pyöritteli puhelimen luukut auki ja
yritti kikkaa jos toistakin. Muutaman minuutin kuluttua tuli tuomio: ”ei oo
mitään tehtävissä.” Tänks. Lunta tupaan.
Maanantai-iltana lävähti sähköpostiin vielä viesti, jossa
kerrottiin että Potchefstroomin urheilukenttä menee remonttiin per heti ja
kestopäällyste ei ole käytössä vielä tammikuussa. Onhan siellä nurmikenttä joo
ja radalle pääsee mitä ilmeisimmin kun hurauttaa autolla tunnin verran, mutta
silti – ei sanaakaan remontista ennen tätä. This is Africa.
Tiistaina päivällä uusi puhelin pelasti vihdoin muutaman päivän mittaisesta Nokia-ahdingosta. Samana iltana oli myös vuorossa vauhtikestävyysharjoitus.
Muutamien viikkojen ajan VK-treenit ovat olleet melkoista kyntämistä, eikä
mistään iloisesta juoksurallattelusta ole voinut puhuakaan. Menee mahdollisesti
punttitreenien piikkiin, mutta toisaalta: onhan 75kg rinnalle sen arvoistakin.
En edes tiedä oliko tuo vitsi. Ehkä.
Tiistaina kuitenkin kulku oli kohdillaan ja tossu
syönnillään. 2,93km ringit Pirkkolassa kulkivat 10.11 ja 9.50 ja niiden päälle
vielä 2km veto 6.33. Ne, jotka jo kaivoivat laskimen esiin ja miettivät että
onko tuo ylipainoiselle puolimailerille hyvä vai huono, niin lisätään samaan
soppaan laktaatit 2,4; 4,3 ja 5,2mmol.
Mihin vuoristorata jatkuu, kun on hyvä mieli onnistuneesta
harjoituksesta puserossa? Tarvitseeko sitä pitkään odotella että kunnon yllätys
tuuskahtaa tuulilasiin? No ei tarvitse, nimittäin keskiviikkona salille
lähtiessä sai tuulilasista poimia pysäköintivirhemaksun. Kuuskymppiä on muuten
hävytön hinta siitä, että parkkeeraa autonsa johonkin. Olkoonkin, että se
liikennemerkkien viidakko todennäköisesti tarkoittaa ettei siihen saa autoaan
jättää. Eikä se nyt tietysti mitään että sakot* tuli, mutta että se lappu oli
kirjoitettu klo 10.10 ja saavuin autolle klo 10.20. Että näin.
* Ja sakothan ne ei ole, vaan kyseessä on hallinnollinen
seuraamus. Epätarkka yleiskielinen ilmaus tuo parkkisakko.
Valmiina reissuun. Aina sama määrä tavaraa, on reissu vajaan viikon tai vaikka kuukauden...
Päätän tämän romaanin kertomalla lyhyesti tämän ja ensi
viikon matkustussuunnitelman. Eilen oli vuorossa siirtymätaipale
Pohjois-Haagasta Pirkkalaan. Tänään Pirkkala-Tampere-Vaasa, siihen väliin
lihastasapainokartoitus Vaasassa (19 pistettä hei, paljonkohan Niclas Sandells
sai?) ja treeni Botniahallissa. Nyt ollaankin jo Kokkolassa ja seuraava
siirtymä lienee sunnuntaina kohti Kärkölää ja sitten Vierumäkeä ja sitten… Koti
kutsunee ensi viikolla pariksi päiväksi ennen kuin on vuorossa lento Alicanteen
ja pari viikkoa Espanjan kylmyydessä. Kaikille Torreviejassa jo leireileville
terveisiä: puita kamiinaan!
Pirkkalassa vieraillessa tehtäviin kuuluu aina Jepen kusettaminen. Patalaiskat omistajat Jepellä...
